
Monilla on tapana olettaa, että niin kauan kuin lopullinen pinnoite on AlCrN, TiAlN tai CrN, jolla on samanlainen koostumus, kalvon sisäisen jännityksen pitäisi olla vertailukelpoinen. Itse asiassa tämä on kaukana siitä.
Pinnoitekoostumus määrittää, mikä materiaali on, kun taas kerrostusmenetelmä määrittää, kuinka atomit kasvavat kalvoon. Stressi on itse asiassa erittäin herkkä kasvutavalle.
Ensinnäkin ionienergia vaihtelee, mikä johtaa eri asteisiin atomin istuttamiseen. Katodikaari, tavanomainen magnetronisputterointi ja HiPIMS voivat kaikki kerrostaa saman AlCrN:n, mutta työkappaleen pintaan saapuvien hiukkasten tila vaihtelee huomattavasti.
Perinteisessä magnetronisputteroinnissa useimmat metallilajit pysyvät neutraaleina atomeina, jotka saapuvat alustalle ja kerääntyvät suhteellisen hitaasti, adduktiivisella tavalla. Katodikaarella ja HiPIMS:llä metallin ionisaationopeus on paljon suurempi. Kun työkappaleeseen kohdistetaan esijännite, suurempi määrä metalli-ioneja pommittaa pintaa kineettisellä energialla.
Tässä vaiheessa prosessi ei ole enää yksinkertainen saostus. Sen sijaan se sisältää atomisiirtymän, tiivistymisen, vikojen syntymisen, resputteroinnin ja hilan pakkaamisen.
Jos tällainen pommittaminen on voimakasta, pinnoitteeseen kehittyy yleensä suurempi sisäinen puristusjännitys. Yksinkertainen analogia: se on kuin muuraus. Yhdessä tapauksessa tiilet asetetaan varovasti paikoilleen; toisessa jokainen tiili painetaan väkisin sisäänpäin sitä asetettaessa. Lopullinen seinä koostuu samasta materiaalista, mutta kuinka tiukasti sen sisäpuoli on pakattu, on täysin erilainen.
Toiseksi laskeumanopeus muuttaa myös stressiä. Katodikaaripinnoitus etenee tyypillisesti suurella nopeudella. Jos metallilajit saapuvat nopeasti, kun ionipommitukset ja pintadiffuusio eivät pysy tahdissa, pinnoitteella on taipumus kehittää voimakasta pylväsmäistä kasvua ja vikoja. Päinvastoin, liian voimakas ionipommitus tuottaa tiheän pinnoitteen, mutta atomit voivat kuitenkin ylipakattua hilarakoihin, mikä aiheuttaa voimakkaan puristusjännityksen nousun.
Siksi saostumisnopeus ei sinänsä säätele jännitystä, vaan tasapaino kerrostumisnopeuden ja ionipommituksen välillä. Tämä selittää, miksi samalla AlCrN-pinnoitteella yksi järjestelmä voi luotettavasti saavuttaa 3 μm:n, kun taas toisessa alkaa näkyä reunahalkeilua vain 2 μm:n kohdalla.
Kolmanneksi jännitys vaihtelee raekoon ja mikrorakenteen mukaan. Samallakin koostumuksella pinnoitustekniikoilla voidaan tuottaa pinnoitteita, joissa on täysin erilaisia raekokoja, tekstuureja ja pylväsrakenteita. Tavanomaisella magnetronisputteroinnilla on taipumus muodostaa hyvin määriteltyjä pylväsmäisiä rakeita. Voimakkaamman ionipommituksen ansiosta HiPIMS tuottaa helpommin hienostuneita, tiheitä mikrorakenteita. Katodisella kaarella voidaan saavuttaa myös erittäin tiheät pinnoitteet, mutta pisarat, paikallinen suurienerginen pommitus ja korkeat kerrostumisnopeudet aiheuttavat toisenlaisen vikatilan. Näin ollen EDS-lukema 65 at.% Al, 35 at.% Cr ja vertailukelpoinen typpipitoisuus eivät takaa identtisiä sisäisiä rakenteita kahdelle pinnoitteelle.
Erilaiset mikrorakenteet johtavat luonnollisesti erilaisiin jännitystiloihin.
Neljänneksi bias-jännite moduloi suoraan jännitystä, ja tämä vaikutus on erityisen voimakas. Otetaan esimerkkinä sama AlCrN-pinnoite: -50 V esijännitteellä pinnoite voi olla suhteellisen huokoinen ja vähäinen jännitys. Kun esijännitys nostetaan arvoon -100 V tai -150 V, ionipommitus voimistuu, pinnoite tihenee ja koveutuu, kun taas puristusjännitys yleensä kasvaa.
Esijännityksen lisääminen voi aiheuttaa tehostunutta resputterointia, lisääntyneitä vikoja, liiallista jännitystä ja reunahalkeilua. Siksi ei ole harvinaista havaita, että kovuus nousee 2800 HV:stä 3300 HV:iin, mutta käyttöikä lyhenee. Tämä johtuu siitä, että pinnoite voi puristua liikaa kovuuden kasvaessa.
Viidenneksi, lämpötilan vaihtelu johtaa myös erilaisiin jännitystiloihin. Laskeumarasitus ei ole yhtä tyyppiä. Yksi komponentti on kalvon kasvun aikana syntyvä sisäinen jännitys. Toinen on lämpöjännitys, joka kehittyy jäähtymisen jälkeen johtuen pinnoitteen ja alustan lämpölaajenemiskertoimien yhteensopimattomuudesta.
Otetaan AlCrN esimerkkinä. Jos yksi erä kerrostetaan 350 asteessa ja toinen 500 asteessa, lopullinen jäännöslämpöjännitys voi vaihdella huomattavasti huoneenlämpötilaan jäähtymisen jälkeen erilaisten lämpötilapoikkeamien vuoksi.
Siksi ei riitä, että huomioidaan vain saostuksen aikana esiintyvä jännitys. Kun valmis komponentti on poistettu, lopullinen jännitystila määräytyy sisäisen jännityksen ja lämpöjännityksen yhteisvaikutuksen perusteella.
Kuudenneksi, työpaine muuttaa myös stressiä. Alhaisessa paineessa hiukkasten keskimääräinen vapaa reitti on pidempi ja ne säilyttävät enemmän energiaa saapuessaan työkappaleeseen. Paineen noustessa hiukkasten törmäykset lisääntyvät, mikä muuttaa sekä niiden suuntaa että energian jakautumista.
Siksi jopa identtisellä esijännitteellä ja koostumuksella pinnoitteilla, jotka on kerrostettu 0,3 Pa:n ja 2 Pa:n paineella, voi olla täysin erilaisia jännitystiloja. Jos paine on liian alhainen, pommituksesta voi tulla liiallista, mikä johtaa suureen puristusjännitykseen. Jos paine on liian korkea, hiukkaset menettävät liikaa energiaa ja pinnoite on taipumus olla huokoinen ja pylväsmäinen mikrorakenne.
Stressillä on yleensä optimaalinen prosessiikkuna.
Miksi eri laitteissa valmistetun "saman pinnoitteen" käyttöikä voi vaihdella suuresti? Asiakkaat näkevät vain nimen: AlCrN. Koneen sisällä tapahtuu kuitenkin se, että metallin ionisaationopeus, ionienergia, ionivirta, kerrostumisnopeus, paine, lämpötila, esijännite ja rakeiden kasvu määrittelevät yhdessä lopullisen pinnoitteen. Samanlainen koostumus tarkoittaa vain läheistä kemiallista koostumusta; se ei tarkoita identtistä kiderakennetta, tiheyttä, vikapopulaatiota tai jännitystilaa. Tästä syystä myös PVD-arviointi ei voi luottaa pelkästään koostumusraportteihin. Todella kypsä prosessi ei pyri vähentämään puristusjännitystä nollaan tai maksimoimaan kovuutta.
Sen sijaan se pitää jännityksen sopivalla alueella: maltillista puristusjännitystä hyödynnetään tiivistymisen ja halkeamisenkestävyyden parantamiseksi, kun taas jännitys ei saa nousta niin suureksi, että se aiheuttaa pinnoitteen spontaania delaminoitumista.
Yhteenvetona: samalle materiaalille eri pinnoitustekniikat pakkaavat atomeja pinnoitteeseen eri tavoin. Pakkaustiheys, iskun voimakkuus ja lämpökutistuminen jäähtyessään vaihtelevat, mikä luonnollisesti johtaa suuresti erilaisiin jäännösjännityksiin.
